Osa 2: Huolia ja haaveilua

Koko talo oli pölykerroksen peitossa, joten ensi töikseen Maria tarttui rättiin ja siivosi keittiön käytettävään kuntoon.


Mirella tuli viereen katsomaan.
- Luuletko, että me pärjätään kahdestaan?
Maria halasi siskoaan.
- En minä vaan tiedä. Mutta yritetään parhaamme. Minä menen ylihuomenna siihen työhaastatteluun, ja jos saan paikan, niin ei ainakaan kuolla nälkään.


Illalla Maria lähti kävelylle saadakseen jotain selkeyttä sekaviin ajatuksiinsa. Askeleet veivät kuin huomaamatta rantatielle. Suunnilleen niillä main onnettomuus oli tapahtunut, hänelle oli kerrottu. Ylempänä rinteessä oli kuulemma ollut nuoria, joista joku oli keksinyt alkaa heitellä kiviä alas. Maria ei ymmärtänyt, miten oli mahdollista saada niin paljon maata liikkeelle tuolla tavoin, mutta ilmeisesti hänen vanhemmillaan oli käynyt huono tuuri. Monen tekijän summa, viranomaiset olivat sanoneet.

Seuraavana päivänä Mirellan lähdettyä kouluun Maria suuntasi kaupungille. Hän muisti siellä olevan pienen kirjakaupan, jossa oli ehtinyt käydä muutamaan otteeseen ennen lähtöä perhekotiin. Kirjakauppaa piti eräs vanha nainen, joka oli onnistunut luomaan pieneen puotiin ihanan lämpimän tunnelman. Takkatuli, lokoisia sohvia, seinänvieret täynnä kirjahyllyjä, joista sai valita lukemista... Tämä oli oikeastaan ainoa paikka, jota Maria oli ikävöinyt Solaniemestä.


Marian astuessa sisään, tuli Aila Karttu, omistaja, hänen juttusilleen.
- Sinähän olet Maria, etkö olekin? Kyllä minä vielä sinut muistan. Kuulinkin, että päätitte siskosi kanssa palata. Tässä kylässä juorut kiertävät ääntä nopeammin ja seinilläkin tuntuu olevan korvat. Katso kahteen kertaan missä puhut salaisuuksistasi, mummo naureskeli hyväntahtoisesti.


Ailan rupatellessa ja esitellessä aina välistä puodissa asioivia ja oleskelevia ihmisiä Marian täytti lämmin tunne. Kyllä tämä vielä hyväksi kääntyisi. Heillä oli sentään oma talo missä asua, ja huomenna hän toivottavasti saisi töitä. Maria vietti kaupassa lähes kolme tuntia ja poistui mukanaan kassillinen kirjoja.

Maria sai kuin saikin työpaikan kouluavustajana läheisestä alakoulusta. Opettajan ammatti oli ollut hänen haaveenaan vuosikausia, ja ilman koulutusta tätä lähemmäs ei sitä päässyt. Hän saisi kuitenkin työskennellä lasten parissa, ja se riitti toistaiseksi.


Marian palatessa kotiin (lyhyehkön kirjakaupassa pistäytymisen jälkeen), takaoven edestä löytyi jotain odottamatonta. Punaiseen ruusuun oli kiinnitetty kortti, jossa oli vain Marian nimi ja pieni runonpätkä. Hetken Maria jo ajatteli, että se olisi jonkun kaupunkilaisen myöhäinen suruvalittelu vanhempien kuoleman johdosta, mutta allekirjoituksen puute ja runo itsessään ei antanut olettaa niin. Se oli pikemminkin...
-Rakkausruno. Tämä on ilmiselvä rakkausruno. Kuka ihmeessä tämän on tuonut? Ja miksi? Maria ihmetteli.

*****

Oskari söi aamupalaa mietteissään. Verna oli saanut koulutustaan vastaavan työpaikan Solaniemen toivo -nimisen puolueen vaalitoimistosta ja oli uudesta toimestaan kovin innoissaan. Vaimo oli ensimmäisen työpäivän jälkeen tullut kotiin intoa puhkuen ja suunnitteli nyt päivällisiä, joihin kutsuisi kaikki Solaniemen merkkihenkilöt. Täytyisihän heidän päästä piireihin, tämä oli todennut. Oskari ei ollut uskaltanut sanoa vaimolleen vastaan, mutta piireihin pääseminen oli melkein pahinta mitä heille saattaisi nyt käydä, ainakin jos piirit ulottuisivat yhtään uutta kotikaupunkia pidemmälle. Hän tiesi vaimonsa suunnittelevan poliitikon uraa, ja julkisuus ei sopinut hänen suunnitelmiinsa elää hiljaista elämää kaukana kaikesta vanhasta.


Antaessaan Senjalle aamupalaa Oskari sai loistotuuman. Tyttären avulla hän voisi saada vaimon luopumaan vaarallisesta työstään. Kunhan Oskari itse löytäisi töitä, olisi heidän joka tapauksessa palkattava lapsenvahti. Pitäisi vain varmistaa, että löytyisi sopiva sellainen.


Mistäpä muualta aloittaa etsiminen kuin internetin pohjattomista syövereistä. Ei mennytkään pitkään, kun Oskari löysi sivuston nimeltä lapsenvahdit.net. Sieltä löytyi lukuisia rekisteröityneitä lapsenvahteja heidänkin lähialueiltaan, sekä lisäksi perheiden arvioita heillä työskennelleistä henkilöistä. Oskari selaili ilmoituksia hieman huolissaan siitä, löytäisikö etsimäänsä. Lukuisia arvioita luettuaan lopulta kuitenkin tärppäsi. Lähellä eläkeikää oleva nainen oli nimeltään Lemmikki ja asui noin 70 kilometrin päästä heiltä. Työmatka oli hieman pitkä, mutta Oskari ajatteli asiasta selvittävän matkakorvauksillä ja runsaalla lisällä peruspalkkaan. Noin täydellistä tapausta ei voinut päästää käsistään!


Enää olisi löydettävä työpaikka hänelle itselleen, ja mieluiten äkkiä, jotta vaimolla ei olisi aikaa syynätä lapsenvahdin taustoja ja suosituksia.


Vernan tullessa töistä kotiin lastenhuoneesta kuului iloisia riemunkiljahduksia. Tarkemmin katsoessa äänen syyksi paljastui Senja, joka oli päässyt ratsastamaan "isi-hepalla".
- Verna, minulla on sinulle suorastaan loistavia uutisia! mies huudahti hengästyneenä vaimonsa nähdessään, - Tämän aamun lehdessä eräs firma etsi kuumeisesti it-alan osaajaa vaativaan työhön. Soitin heille ja pääsin haastatteluun saman tien. Ja voitko uskoa? He palkkasivat minut siltä istumalta! Olivat kuulemma etsineet sopivaa henkilöä jo pitkään. Minun täytyy aloittaa heti huomenna. Ja älä huoli vaimo rakas, minä olen jo hankkinut Senjallekin hoitajan. Lemmikki oli täällä katsomassa tytön perään haastatteluni ajan ja he tuntuivat tulevan oikein hyvin toimeen. Lupautui tulemaan ihan vakituiseksi.

*****

Yleensä Ellen ei astunut jalallaankaan äidin valmistelemaan lastenhuoneeseen, sillä hän ei halunnut muistutusta vaikeasta tilanteestaan. Nyt päivä oli kuitenkin joka tapauksessa pilalla. Äiti oli saanut päähänsä laitattaa kotiapulaisella oikein kunnon englantilaistyylinen aamiainen pekoneineen ja munakkaineen. Ellenin ei ollut lainkaan tehnyt mieli mitään rasvaista, joten hän oli syönyt ainoastaan vähän paahtoleipää. Äiti haukansilmineen oli tietysti heti kiinnittänyt huomion tyttärensä syömättömyyteen ja julisti tämän olevan varmasti raskaana, olihan hän muka aina ennen syönyt ruuan hyvällä halulla. Eikä siinä vielä kaikki, äiti innostui koko asiasta niin paljon, että oli jopa lähettänyt apulaisen ostamaan raskaustestejä.

Ellen itse oli melko varma, ettei vauvauutisia olisi tiedossa, mutta oli kuitenkin tehnyt testin saadakseen äitinsä hiljaiseksi. Korurasian irtopohjan alla piilotellut ehkäisypillerit olivatkin toimineen moitteettomasti. Augusta ei yrittänytkään salailla pettymystään, vaan purki harmistumisensa Gabrieliin ja nälvi miesparkaa tavallistakin enemmän.

Gabriel oli kyllä enkeli, kun jaksoi kestää hänen äitiään, mutta joskus enkeleiltäkin loppuu kärsivällisyys. Augustan puheista päätellen mies olisi hyvinkin voinut aiheuttaa puolet maailman pahasta. Lopulta Gabriel ei enää jaksanut anoppiaan ja lähti toimistolle, vaikka oli alunperin aikonut viettää hyvin ansaittua vapaapäivää kotona.


Ellen nousi huokaisten. Ehkäpä tilanne äidin kanssa helpottuisi, jos tämä saisi odottamansa lapsenlapsen. Tokihan hänen uransa oli juuri nyt hyvässä vauhdissa, mutta oma pieni käärö, jota saisi hoivata ja joka rakastaisi häntä ehdoitta...

Ellen oli jo uppoutumassa vauvantuoksuisiin haaveisiin, kun katse kiinnityi hänen omaan vanhaan kehtoonsa, joka seisoi huoneessa odottamassa uutta tulokasta.


Ei, hän ei voisi tehdä sitä! Hän ei antaisi enää yhdenkään lapsen joutua kokemaan samanlaista lapsuutta kuin hänellä itsellään oli ollut. Mieluummin jäisi vaikka lapsettomaksi. Hän ei halunnut tämän joutuvan kuuntelevan ainaisia riitoja ja kokemaan niitä paineita, mitä äiti ja isä olivat hänen osalleen langettaneet. "Sinun täytyy menestyä. Et saa näyttää heikkouttasi. Et voi epäonnistua. Olet parempi kuin nuo muut. Me odotamme sinulta vain parasta. Muista käytöstavat! Harjoittele soittoläksysi! Tee kotitehtävät! Älä koske siihen likaiseen kiveen!" Vielä vuosienkin jälkeen äänet kaikuivat ahdistavina Ellenin päässä. Ei, tämä talo ei todellakaan ollut oikea paikka lapselle.

*****

Verna oli ollut muutaman päivän työmatkalla. Hän ei tätä ennen ollut ollut pitempiä aikoja poissa perheensä luota ja oli kaivannut heitä kovasti. Mielessä häilyi kuva riemuitsevasta lapsesta, onnellisesta miehestä ja valmiiksi katetusta pöydästä. Todellisuus kotona olikin jotain aivan muuta.

Oskari tuli vaimoaan vastaan olohuoneessa ja halasi tätä epätavallisen hiljaisena. Kaikki ei nyt selvästikään ollut kunnossa.
- Onko jotain tapahtunut? Verna kysyi huolissaan, - Ei kai Senjalle vain ole sattunut mitään? Oskari, missä tyttö on?
- Senja on nukkumassa, ei hänellä ole mitään hätää... enää.


- Eilen tullessani kotiin löysin Lemmikin katselemasta televisiosta sitä hirveää saippuasarjaa, mikä se nyt onkaan nimeltään... Elämä veitsenterällä, tai jotain sinne päin. Senja löytyi huoneestaan likaisissa vaipoissa raivoamassa Herra Pupulle. Meidän Senja, kuvittele! Tyttöhän rakastaan pupuaan yli kaiken!


Oskari oli aivan tuohduksissaan.
- Sanoin sitten hoitajalle, että toivoisimme hänen keskittyvän enemmän lapseen ja katsovan televisiota omalla ajallaan. Nainen lupasi tehdä niin, mutta en aivan luottanut häneen, joten päätin tulla kotiin aiemmin, kuin oli sanonut tulevani. Ja eiköhän televisio taas pauhannut niitä lääkärien ihmissuhdesotkuja! Tällä kertaa Senja löytyi läträämästä vessanpöntöllä. Koko lattia oli aivan märkä, tytöstä itsestään puhumattakaan! Ties minkä bakteerin lapsi on sieltä saanut.


- Lähetin hoitajan pois ja kylvetin tytön. Senja oli ihan rättiväsynyt, ei varmasti ollut nukkunut päiväunia lainkaan. Tarkemmin kun mietin, niin lapsi on muutenkin ollut hieman omituinen viime aikoina, ei lainkaan oma itsensä. Ties mitä hän on saanut täällä kokea, kun me emme ole olleet näkemässä. Katso nyt meidän pientä tyttöämme! Ei näin voi jatkua!

*****

Ellen oli käynyt Gabrielin toimistolla, mutta tämä ei ollut kuulemma käynyt siellä koko päivänä. Lopulta hän löysi miehensä istumassa yksinään kirjakaupan kahvilan nurkkapöydässä.
- Yritin soittaa sinulle, Gabriel. Et vastannut puhelimeesi.
- Jätin sen kotiin. Minä... halusin olla rauhassa.
- Ymmärrän, ettet halunnut olla kotona. Äiti ei ollut tänään ihan ystävällisimmillään.
- Eihän sinun äitisi ole ikinä ystävällinen kenellekään. Ei edes sinulle, vaikka teet kaikkesi miellyttääksesi häntä. Et koskaan uskalla tehdä mitään ilman hänen hyväksyntäänsä.
- Mutta meninhän minä naimisiin kanssasi, vaikka tiesin, ettei äiti hyväksyisi.
- Niinhän sinä menit. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, oliko se kuitenkaan ihan oikea ratkaisu?


Ellenin silmissä sumeni.
- Gabriel! Et kai yritä sanoa... et kai tarkoita...
- En minä tiedä enää mitä tarkoitan. Rakastan sinua ja olisin valmis tekemään puolestasi mitä tahansa, mutta äitisi... Sinä et itsekään ole onnellinen siinä talossa!


- Tiedätkö, mistä minä haaveilen? Haaveilen omasta talosta, missä saisin asua sinun ja yhteisen lapsemme kanssa, kaukana äidistäsi. Ellen, emmekö me voisi muuttaa? Onhan meillä nyt hyvänen aika varaa hankkia oma asunto.
- Minä... minä en... Jos minä vielä yrittäisin puhua äidille ensin? Lupaan, että teen sen.
- Ellen...
- Anna minun yrittää ensin! Jos se ei onnistu, niin ehkä sitten... Tai ei, minä lupaan, että lähdemme, jos äiti ei suostu olemaan sinulle parempi.
- Meille. Sinulle myös.
- Hyvä on, meille. Sanon sen hänelle. Sanon, että muuten muutamme pois. Jos tilanne ei kahden kuukauden päästä ole parempi, niin lähdemme. Minä lupaan sen sinulle.

*****

Marian salainen ihailija ei ollut lopettanut yhteydenottojaan ruusuun. Useamman kertaa viikossa postilaatikosta löytyi kirje. Ne tulivat aina samanlaisessa tuoksuvassa kirjekuoressa ja sisältä löytyi runo tai kappale jostakin novellista tai romaanista. Kerran kuoresta löytyi pääsylippu taidenäyttelyyn, jonka aiheena oli rakkauden kuvaaminen kautta aikojen. Maria oli käynyt taidemuseossa sydän pamppaillen, mutta mitään ihmeellistä ei ollut tapahtunut.


Marialla ei vielä ollut juurikaan kokemusta miehistä. Hän oli melko ujo ja hiljainen vieraiden ihmisten seurassa, ja jotenkin pojat eivät vain koskaan olleet kiinnittäneet häneen suuremmin huomiota. Siksi tämä tuntuikin niin ihanalta. Vihdoinkin joku oli kiinnostunut hänestäkin! Maria alkoi mielessään jo rakastua haavekuvaan, minkä oli kirjeiden perusteella luonut ja mietti, josko tämä piankin paljastaisi itsensä.


Mirellan elämässä sentään tapahtui muutakin kuin päiväunia. Niitystä oli nopeasti tullut tämän paras kaveri, ja yhdessä tytöt viettivät aikaa ostarilla ja nuortentalolla, laittoivat toistensa hiuksia, sovittelivat vaatteita ja puhuivat pojista.


Mirellalla oli myös poikaystävä, pari luokkaa ylempänä samassa koulussa oleva Orlando. Mistään kovin vakavasta suhteessa ei vielä ainakaan toistaiseksi ollut kyse, mutta olihan se kiva päästä koulumatkat urheiluauton kyydissä tylsän bussimatkan sijaan.


Maria tunsi itsensä välillä kovin huonoksi huoltajaksi. Milloin Mirella ylipäätään suvaitsi olla kotona, tämä lähinnä roikkui puhelimessa tai jutteli yömyöhään Mesessä kavereittensa kanssa. Ehkäpä sisko tarvitsisi tiukempaa kuria. Mutta mistä ihmeestä sitä oikein saisi auktoriteettia neljä vuotta nuorempaan teini-ikäiseen siskoon?


Muutama viikko kotiinpaluun jälkeen Mirella oli nuortentalolla Niityn kanssa, kun hän iski silmänsä kahvia ostavaan poikaan.
- Niitty, kuka tuo on? Se ei taida olla meidän koulussa, Mirella uteli kiinnostuneena. Niittyhän oli asunut koko ikänsä Solaniemessä, ja tietäisi varmasti ainakin kaikki vanhat asukkaat. Tuon näköiset varsinkin.
- Ai tuo? Se on Aaro. Kyllä se meidän koulussa on, mutta ne on taas olleet poissa pitemmän aikaa. Sen äiti on kotoisin jostain kauempaa, ja ne käy aina välillä siellä.
- Vähänkö se on hyvännäköinen! Harmi kun Orlando on täällä kanssa, niin en kehtaa mennä juttelemaan sille. Se saisi kuitenkin taas jonkun mustasukkaisuuskohtauksen ja sitten joutuisin menemään kouluun bussilla. Vaatteet menee aina ihan ihme nöyhtään kun istuu niillä penkeillä.
- Kyllähän se ihan kivalta näyttää, mutta se on vähän outo. Ei halunnut lähteä mun kanssa leffaan vaikka pyysin.

Koska Mirella ei mitenkään voinut mennä juttelemaan pojalle Orlandon valvovan silmän alla, eikä Aarokaan tuntunut huomaavan muuta kuin kaverinsa, oli lähestymistä lykättävä toiseen kertaan. Rullaluistellessaan nuorisotalon rataa ympäri tyttö rakenteli sotasuunnitelmaansa. (Siitä oli myös erinomainen näkymä pelikoneille, missä iskun kohde kavereineen seisoskeli.) Niitty oli sanonut, että Aaro soitti kitaraa, joten bändikerhossa tämän kanssa varmaankin pääsisi puheisiin. Sinne Orlandokaan ei tulisi häiritsemään. Opinto-ohjaaja oli yrittänyt saada häntä aloittamaan jonkin harrastuksen, joten varmaankin Mirella pääsisi mukaan kesken lukuvuoden.


Kesken strategian luonnin tapahtui kuitenkin jotakin kauheaa. Kaikkien silmien edessä Mirella menetti tasapainonsa ja pyllähti äärettömän tyylittömästi takamukselleen. Miten noloa! Totta kai kaikki huomasivat sen. Nyt hänellä ei varmasti olisi enää mitään mahdollisuuksia Aaroon. Ei kai kukaan haluaisi olla tällaisen köntyksen kanssa.


Samoihin aikoihin Maria oli palaamassa koululta. Hän oli tänään ollut avustamassa uutta luokkaa, ja sen opettaja oli lyöttäytynyt mukaan kotimatkalle. Mies asui kuulemma jossain lähistöllä, joten heillä olisi sama matka. He rupattelivat hetken Marian kodin edustalla ennen kuin tämä jatkoi kotiinsa. Siellä odotti kuulemma pino kokeita korjausta.


Maria jäi katselemaan miehen perään. Miten hän ei ollut aiemmin tajunnut, kuinka mukava Joonas oli? Olivathan he kuitenkin tavanneet useammankin kerran opettajainhuoneessa. Oli kyllä vähän kummallista, että hän ei ollut huomannut tämän asuvan heillä päin.


Illalla Maria katseli maljakossa kukoistavaa ruusua ja mietti, saisiko koskaan tietää salaisesta ihailijastaan tuon enempää.

*****

Tähän loppuu toinen osa Solaniemen ihmisten jännitystä tihkuvasta elämästä. Ajattelin tästä eteenpäin laittaa joka osan loppuun jonkun aiheeseen liittyvän kysymyksen, johon voi vastailla jos intoa riittää. Siispä ensimmäinen kysymys kuuluu (näinkin omaperäisesti): Kuka hahmoista on suosikkisi? Vastata voi tälle sivulle, Radolaan tai Simpsakoihin ihan omien mieltymysten mukaisesti.