Osa 1: Solaniemen asukkaita

Tämä on kertomus Solaniemen pikkukaupungin elosta sen astuessa uuteen aikakauteen. Luvassa on yhteentörmäyksiä, kun vanhat ja uudet asukkaat yrittävät löytää omat paikkansa muutoksen keskellä.

Solaniemeä ympäröi kahdelta sivulta meri, kahdelta vuoret. Siitäpä joku ammoinen kaupunginisä oli saanut inspiraation kaupungin nimeksi. Paikkakunta oli vanha, mutta tähän asti asukasluku oli pysynyt melko pienenä. Talousvaikeuksien kanssa kamppaileva kaupungin johto halusi nostaa paikkakunnan statusta ja päätti alkaa myymään halvalla tontteja ulkopaikkakuntalaisille tarkoituksenaan tehdä Solaniemestä koko maan tuntema menestystarina. Mutta miten käy, kun vanhat asukkaat ovat kiintyneitä perinteisiinsä? Pystytäänkö heidän ja uudisasukkaiden välille rakentamaan silta? Jokaisella perheellä on omatkin ongelmansa, joten riittääkö ylipäätään kiinnostusta moiseen?

*****

Aaltoniemen suvun maihin oli aiemmin kuulunut suuri osa Solaniemeä, mutta nyttemmin perheen omistus oli huvennut huikentelevien perijöiden jälkeensä jättämien velkojen ja perimyskiistojen takia murto-osaan entisestä. Jäljellä oli vain pieni pala maata Villa Pecuniaksi ristityn talon ympärillä.


Villa Pecunia oli tällä hetkellä Augusta Aaltoniemen omistuksessa. Rouva oli tietoinen ylhäisestä asemastaan eikä pelännyt puuttua pienen kaupungin asioihin. Tokihan se oli hänen oikeutensa kaupungin vanhimman suvun vanhimpana jäsenenä, tai näin hän itse ainakin ajatteli. Kaupunkilaisten suusta olisi saattanut kuulua eriäviä mielipiteitä, mutta harva uskalsi sanoa vastaan tälle naiselle.


Augustan mies oli kuollut jo kymmenen vuotta sitten, ja avioliitosta oli syntynyt yksi ainoa tytär. Äidin harmiksi Ellen oli mennyt rakastumaan Gabriel Engeliin, tuohon nousukkaaseen, ja nainut tämän. Jos Augusta olisi tiennyt aikeista etukäteen, hän olisi tehnyt kaikkensa estääkseen liiton, mutta tytär tunsi äitinsä. Eräänä päivänä hän vain toi kotiinsa miehen, jonka kanssa oli mennyt salaa naimisiin. Eikä asialle tietenkään voinut mitään enää tässä vaiheessa tehdä, avioerohan olisi ollut suunnaton häpeä. Onneksi mies sentään oli suostunut ottamaan suvun nimen itselleen. Augusta ei kyllä edelleenkään voinut ymmärtää, kuinka hänen tähän asti niin hyvä ja mukautuvainen tyttärensä oli mennyt tekemään jotain tuollaista.


Yksi hyvä puoli muuten niin vastenmielisestä vävypojasta oli. Augusta odotteli kovasti lapsenlasta, jonka toivoi aikanaan palauttavan suvun kunnian, ja miehellä oli kieltämättä hyvät geenit. Hän oli antanut kantaa lastenhuoneen tavarat ullakolta ja järjestänyt kaiken valmiiksi tulevaa vauvaa ajatellen. Enää ei tarvittaisi muuta, kuin että tytär tulisi raskaaksi. Ellen sai päivästä toiseen kuunnella äitinsä puheita lapsesta ja antoi tämän olettaa, että itsekin toivoi sitä. Tosiasiassa Elleniä lähinnä kauhistutti ajatus. Hänen mielestään vielä ei todellakaan ollut aika lapsen tulla tähän taloon.


Augusta ei tosiaankaan voinut sietää Gabrielia eikä pelännyt ilmaista tälle, kuinka kelvoton mies hänen mielestään oli. Tyttären mukaan vävypoika suunnitteli jonakin päivänä pääsevänsä Solaniemen kaupunginjohtajaksi. Tuo hulttio, jolla ei ollut edes kunnon sukujuuria! Ei niin kauan kuin Augusta olisi elossa! Hänellä oli vaikutusvaltaa tässä kaupungissa, eikä hän tosiaankaan pelännyt käyttää sitä. Kunhan mies vain saisi tyttären raskaaksi, niin parempi olisi, kun koko ihmisestä päästäisiin eroon.

*****

Verna Routajärvi oli ensin melko vastahakoinen, kun hänen miehensä Oskari ehdotti muuttoa uudelle asuinalueelle pieneen Solaniemen kaupunkiin. Paikka oli vieras ja kaukana heidän senhetkisestä kotipaikastaan, ja Vernan mittapuulla kyllä kaikesta muustakin.


Oskari kuitenkin tiesi mistä naruista vedellä ja maalaili vaimonsa silmien eteen houkuttelevan kuvan modernista kivitalosta hyvällä asuinalueella. Hän oli törmännyt siihen selaillessaan netin asuntosivuja ja soittanut heti kiinteistövälittäjälle. Taloa rakennuttanut pariskunta oli päätynyt eroon ja joutuivat nyt myymään vielä hieman keskeneräisen rakennuksen. Oskari selitti Vernalle mikä onnenpotku se itse asiassa oli - nyt he pääsisivät itse päättämään, miten huoneet laitetaan. Vanha kotikin oli tyttären syntymän jälkeen käymässä ahtaaksi, joten muuttaminen olisi joka tapauksessa kohta edessä. Tällaista aarretta ei missään nimessä saisi päästää käsistään. Lopulta vaimo sitten suostuikin ja alkoi jopa innostumaan asiasta.


Verna ei ollut ajatellut aivan näin pikaista aikataulua, mutta jo viikon päästä talo oli heidän ja muuttoauto tilattu. Lähes vuorokauden ajomatkan jälkeen perhe vihdoin näki uuden kotinsa.


Ennen sisään astumistaan Verna vietti pienen hiljaisen hetken vanhan elämänsä muistoksi, mutta Oskari oli vain ja ainoastaan innoissaan muutosta. Pikkuinen Senja sen sijaan oli matkasta niin väsynyt, ettei vielä suuremmin jaksanut kiinnostua uudesta kodistaan.


Oskari oli totta puhuen enemmänkin kuin vain innoissaan muutosta. Hän oli nimittäin joutunut vanhassa kotikaupungissa pahoihin ongelmiin. Verna kuvitteli miehensä työskentelevän menestyvässä it-alan firmassa, mikä toki pitikin paikkansa. Mutta mitä vaimo ei tiennyt, oli se, että firma oli todellisuudessa erään talousrikoksiin erikoistuneen liigan kulissia, ja Oskari sen luottojäseniä. Nyt maa oli kuitenkin alkanut polttaa miehen jalkojen alla: hän oli pimittänyt eräitä arvokkaita tietoja muilta jäseniltä, ja viime aikoina johdon suunnalta oli alkanut kuulua huolestuttavia kysymyksiä.


Oskari rakasti perhettään enemmän kuin mitään muuta, joten vaimo ja tytär oli pakko saada pois vaaravyöhykkeeltä. Hän toivoi sydämensä pohjasta, että Senja saisi kasvaa lapsuutensa rauhassa. Tytär oli niin pieni ja viaton. Vernan tavatessaan Oskari oli kuvitellut, ettei maailmassa voi olla mitään ihanampaa. Senja kuitenkin vei lopullisesti hänen sydämensä. Tyttö oli piirteiltään kovin äitinsä näköinen hulmuavia kiharoita myöten, vain hiusten väri oli isän. Oskari lähes palvoi maata lapsen jalkojen alla, ja oli valmis antamaan tälle kaiken, mitä tytär vain keksisi toivoa.

*****

Vihervaaran talo sijaitsi tiukasti piilossa korkean kuusiaidan takana. Vaikutelma ei ollut kovin kutsuva, mutta se ei talon asukasta haitannut. Päinvastoin.


Talossa asui Erno Vihervaara. Hän oli elänyt koko elämänsä ajan Solaniemessä, mutta ei voinut kutsua yhtäkään asukasta ystäväkseen, harvan tunsi edes nimeltä. Erno oli lapsesta asti ollut tavattoman ujo ja syrjäänvetäytyvä, ja vanhempien muutettua Ikivihreän seniorikylään jäi ainoaksi ihmiskontaktiksi vanhan kirjakaupan yhtä vanha omistaja. Kaupunkilaiset pitivät tuota kuusiensa taakse kätkeytyvää miestä kummajaisena ja välttelivät tämän seuraa niinä harvoina kertoina, kun tätä jossain julkisella paikalla nähtiin.


Yksi ystävä Ernolla sentään oli. Labradorinnoutaja Fella rakasti isäntäänsä koko suurella koiransydämellään eikä pitänyt tämän kummallisia tapoja, sotkuista taloa tai virttyneitä vaatteita millään tavoin luotaantyöntävinä.


Sosiaalisten taitojen puutetta korvaamaan Ernolle oli annettu runsaalla kädellä älykkyyttä. Hän osti kasapäin kirjoja ja luki montaakin lehteä eri tieteenaloilta. Mies oli itsekseen omaksunut viisi vierasta kieltä, ratkoi matemaattisia pulmia aamupalalla ja keräili hyönteisiä ja kielioppivirheitä. Kaikista rakkain harrastus hänelle oli kuitenkin tähtitiede, ja joka ikinen ilta Erno tutkikin takapihallaan taivaan ihmeitä.


Muut kaupungin asukkaat eivät tienneet Ernosta paljoa, eivätkä kyllä olleet erityisen innokkaita ottamaan selvääkään. Ernolla oli kuitenkin salaisuus, joka olisi yleiseen tietoon tullessaan tehnyt lopun hänen yksinäisyydestään.

Salanimeä Turo Valjakka käyttäen mies nimittäin kirjoitti viiltävän nerokkaita dekkareita. Kolme ilmestynyttä kirjaa keikkuivat myyntilistan kärjessä, ja jokainen maailman menossa mukana pysyttelevä ihminen oli lukenut ne. Kirjallisuuspiirit kihisivät uteliaisuudesta salassa pysyttelevää kirjailijaa kohtaan, ja eräs juorulehti oli jopa luvannut palkkion sille, joka pystyisi selvittämään tämän salaisuuden.

Itse asiassa Turo Valjakka ei kuitenkaan ollut Ernon ainoa alter ego, vaan Alarik Untamon nimellä mies oli kokeillut siipiään myös romanttisen draaman alalla teoksellaan Appelsiinipuun varjossa. Harva mies uskalsi myöntää lukeneensa kirjan, mutta lukemattomat naiset olivat menettäneet sydämensä Erneston ja Marian rakkaustarinalle.

*****

Maria Kuusjärvi oli oikea äidin ja isän kultatyttö. Kiltti ja tunnollinen, teki aina niin kuin pyydettiin eikä koskaan valittanut turhasta. Etenkin äiti oli aina ollut Marialle tuki ja turva, suorastaan paras ystävä. Niinpä hän ei vastustellut, kun vanhemmat ilmoittivat, että perhe muuttaa uuteen kaupunkiin. Isä oli saanut sieltä hyvän työpaikan rakennusvirastossa.


13-vuotias pikkusisko Mirella oli toista maata. Hän ei olisi halunnut jättää kavereitaan ja otti muuton todella raskaasti. Harva se päivä tyttö riiteli vanhempiensa kanssa kaikesta mahdollisesta. Erään ison riidan jälkeen Mirella sitten häipyi kotoa ovet paukkuen. Tyttöä ei kuulunut takaisin vielä puoliltaöinkään, joten huolesta sairaana vanhemmat jättivät jo nukkuvaa Mariaa varten lapun ja lähtivät etsimään nuorimmaistaan.

Mirella oli viettänyt suurimman osan yötä ystävänsä luona ja hiipinyt takaisin kotiin hiiren hiljaa, jotta vanhemmat eivät olisi huomanneet hänen tuloaan. Maria taas oli ollut unten mailla ja autuaan tietämätön koko katoamisepisodista. Ovikellon pirinä herätti nukkuvat tytöt.

Oven takana seisoi vieras mies. Tämä pyysi päästä sisään, ja tytöt kuvittelivat hänen olevan joku isänsä tuttava töistä. Maria oli juuri aikeissa lähteä kohti vanhempien makuuhuonetta näitä herättämään, kun mies alkoi puhua. Tämä kertoi, että tyttöjen vanhemmat olivat olleet aamuyöstä kävelemässä pitkin rantatietä paikassa, jossa vuoren ja meren välillä oli vain kapeahko kaistale. Jostakin ylempää rinteestä oli alkanut maanvyöry, joka oli haudannut pariskunnan alleen. Eräs yökerhosta palaava mies oli hälyttänyt virkavallan, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Kumpikin oli menehtynyt hetkessä.


Tytöt tuijottivat sanattomina toisiaan. Heidänkö vanhempansa kuolleet? Tämän täytyi olla jokin sairas vitsi!


Ennen kuin kumpikaan sai sanaa suustaan, mies selitti olevansa sosiaalivirkailija ja vievänsä tytöt perhekotiin. Siellä he voisivat yhdessä miettiä tilannetta ja päättää jatkosta. Kotiin sisarukset eivät alaikäisinä voisi jäädä. Tytöt saivat pakata mukaansa joitakin henkilökohtaisia tavaroitaan ja sitten lähdettiin. Uusi talo jäi tyhjilleen.


Tytöt viipyivät perhekodissa lähes vuoden ajan. Sitten Maria täytti 18 vuotta ja sai täysi-ikäisenä sisarensa huoltajuuden. Hän halusi palata kotiin. Tai ainakin siihen taloon, jossa heidän elämänsä viimeksi oli ollut normaalia. Kodiksi sitä ei oikein osannut kutsua, koska perhe ei ollut ehtinyt asua siinä edes kahta kuukautta ennen onnettomuutta. Vieraiden holhottavaksi Maria ei kuitenkaan Mirellaa jättäisi. Äiti ei varmasti olisi halunnut niin. Eräänä loppukesän iltana sisarukset sitten seisoivat jälleen vanhan talonsa edessä. Millaiseksi heidän elämänsä kahdestaan mahtaisi muodostua?