Rakas Maria,
tiedän kyllä, ettei minulla ole oikeutta kutsua sinua näin. Sitä sinä minulle kuitenkin olet, ja koska kirjoitin tämän kirjeen kertoakseni totuuden, haluan pysyä totuudessa loppuun asti. Pyydän ettet loukkaannu.
Sinä et varmaankaan enää muista ensitapaamistamme, mutta minä taas en ole voinut unohtaa, en sitä eikä sinua. Siitä hetkestä valloitit mieleni, ajatukseni ja uneni. Vain tähdet taivaalla tietävät, kuinka kovasti minä olen yrittänyt unohtaa sinut.
Kuinka toivottomasti.
Jotta pääsisin edes jonkinlaiseen rauhaan itseni kanssa, haluan pyytää sinulta anteeksi tekojani ja yrittää kertoa niille jonkinlaisen selityksen, vaikken sitä oikein itsekään tiedä. En kirjoita tätä voittaakseni sinut takaisin, sillä tiedän menettäneeni rakkautesi. En edes pyydä sinulta vastausta, vaan ainoastaan sitä, että luet ja yrität ymmärtää. Ehkä jopa voisit antaa anteeksi.
En tiedä oletko lukenut...
Maria luki saamaansa kirjettä sekavien tunteiden vallassa. Tunnistettuaan käsialan hänen olisi tehnyt mieli hävittää se suoraan, mutta toisaalta hän halusi kuitenkin tietää, miksi mies näinkin pitkän ajan jälkeen kirjoitti hänelle jälleen.
Kirje oli neljä sivua pitkä ja ilmeisen rehellisesti kertoi tapahtumat, jotka johtivat tuohon onnettomasti päättyneeseen iltaan. Tällä kertaa sen lopusta löytyi sitä paitsi jotakin, mitä tämän ei-enää-niin-salaperäisen ihailijan kirjeissä ei aiemmin ollut ollut.
- Erno Vihervaara? Erno Vihervaara! Eihän se mitenkään... vai oliko se todella hän? Mitä ihmettä sille miehelle on tapahtunut? Hänhän näytti... ei enää niin...
Ajatukset risteilivät tytön päässä. Hänen täytyi myöntää, ettei ollut kiinnittänyt mieheen koskaan pahemmin huomiota. Maria yritti ajatella sen johtuvan ujoudesta, mutta totuuden nimissä on myönnettävä, että ei ulkonäkökään - se entinen siis - kovasti vetänyt puoleensa. Hänhän ei ollut edes tajunnut, ettei miestä ollut näkynyt kirjakaupassa moneen kuukauteen! Olihan hän itsekin käynyt siellä harvemmin viime aikoina, mutta ei kai se nyt sattumaakaan voinut olla, etteivät he olleet koskaan kohdanneet. Ja tarkemmin kun mietti, niin Aila oli kyllä tainnut mainitakin joskus, ettei ollut nähnyt Ernoa pitkään aikaan. Hänenkö takiaan..?
Lopulta Maria heitti kirjeen lipaston laatikkoon ja päätti keskittyä muihin asioihin. Joonas oli kutsunut hänet illalla syömään ravintola Torniin, ja sitä ennen pitäisi vielä ehtiä pestä astiat ja lajitella pyykki.
tiedän kyllä, ettei minulla ole oikeutta kutsua sinua näin. Sitä sinä minulle kuitenkin olet, ja koska kirjoitin tämän kirjeen kertoakseni totuuden, haluan pysyä totuudessa loppuun asti. Pyydän ettet loukkaannu.
Sinä et varmaankaan enää muista ensitapaamistamme, mutta minä taas en ole voinut unohtaa, en sitä eikä sinua. Siitä hetkestä valloitit mieleni, ajatukseni ja uneni. Vain tähdet taivaalla tietävät, kuinka kovasti minä olen yrittänyt unohtaa sinut.
Kuinka toivottomasti.
Jotta pääsisin edes jonkinlaiseen rauhaan itseni kanssa, haluan pyytää sinulta anteeksi tekojani ja yrittää kertoa niille jonkinlaisen selityksen, vaikken sitä oikein itsekään tiedä. En kirjoita tätä voittaakseni sinut takaisin, sillä tiedän menettäneeni rakkautesi. En edes pyydä sinulta vastausta, vaan ainoastaan sitä, että luet ja yrität ymmärtää. Ehkä jopa voisit antaa anteeksi.
En tiedä oletko lukenut...

Kirje oli neljä sivua pitkä ja ilmeisen rehellisesti kertoi tapahtumat, jotka johtivat tuohon onnettomasti päättyneeseen iltaan. Tällä kertaa sen lopusta löytyi sitä paitsi jotakin, mitä tämän ei-enää-niin-salaperäisen ihailijan kirjeissä ei aiemmin ollut ollut.
- Erno Vihervaara? Erno Vihervaara! Eihän se mitenkään... vai oliko se todella hän? Mitä ihmettä sille miehelle on tapahtunut? Hänhän näytti... ei enää niin...
Ajatukset risteilivät tytön päässä. Hänen täytyi myöntää, ettei ollut kiinnittänyt mieheen koskaan pahemmin huomiota. Maria yritti ajatella sen johtuvan ujoudesta, mutta totuuden nimissä on myönnettävä, että ei ulkonäkökään - se entinen siis - kovasti vetänyt puoleensa. Hänhän ei ollut edes tajunnut, ettei miestä ollut näkynyt kirjakaupassa moneen kuukauteen! Olihan hän itsekin käynyt siellä harvemmin viime aikoina, mutta ei kai se nyt sattumaakaan voinut olla, etteivät he olleet koskaan kohdanneet. Ja tarkemmin kun mietti, niin Aila oli kyllä tainnut mainitakin joskus, ettei ollut nähnyt Ernoa pitkään aikaan. Hänenkö takiaan..?

*****



Pitkään Verna oli tuntenut huonoa omatuntoa ajatustensa tähden. Lopulta hän oli uskaltautunut kirjoittamaan niistä eräälle vanhalle ystävälleen, neljän lapsen äidille. "Jos äiti ei ole onnellinen, ei lapsikaan ole. Sinä et voi elää vain lastesi kautta." tämä kirjoitti vastauksessaan. Nämä kaksi lausetta saivat Vernan tekemään päätöksensä, ja tuohon päätökseen saisi Oskari luvan suostua.

- Meidän pikkuisestamme on jo tullut iso poika, Verna aloitti varovasti.
- Niinpä onkin, Oskari hymyili. - Tuskin menee enää pitkään, kun poika jo juosta viipottaa ympäri asuntoa.

- Olemme olleet todella onnekkaita. Mutta kyllä sinulle, Verna, kuuluu suuri kiitos asiassa, niin hyvin olet pojasta huolen pitänyt.
- Oikeastaan siitä puheenollen, Verna aloitti, mutta oikeita sanoja ei sitten meinannutkaan millään löytyä. Hän kun tiesi, että Oskari ei varmasti innostuisi ajatuksesta, ei sitten ollenkaan. Kaikki valmiit suunnitelmat katosivat päästä kuin Senjan ponnarit laatikostaan ja Verna jäi istumaan hiljaa.


- Minä... Ei, kaikki ei ole kunnossa, Verna huokaisi ja sai lopulta puettua sanoiksi sisälleen pakkautuneen ahdistuksen.

- Mikset sinä ole puhunut mitään tästä? hän kysyi varovasti. - Sinä hymyilet aina niin kauniisti minun kotiin tullessani ja lapset ovat vaikuttaneet niin onnellisilta, että minä en lainkaan arvannut... Anna anteeksi, olisihan minun kai pitänyt huomata edes jotain. Jospa me hankkisimme apua tänne kotiin, niin sinun ei tarvitsisi kantaa kaikkea vastuuta yksin?
- Itse asiassa minä olin ajatellut, että voisimme hankkia lastenhoitajan. Minä haluaisin palata töihin.

- Ei tietenkään kokopäiväisesti vielä näin aluksi, Verna kiirehti selittämään. - Ajattelin, että voisin tehdä puolta päivää muutamana päivänä viikossa. Kyllä Olavi varmasti sen aikaa pärjäisi täällä hoitajan kanssa. Ja tällä kertaa käytämme vähän enemmän aikaa, jotta löydämme kunnollisen hoitajan. Mielellään vaikka jonkun, jolla on kokemusta sairaista lapsista.
- Ehkä... Olavi yritti sanoa väliin.
- Minä olen jo puhunut vanhan pomoni kanssa, Verna jatkoi antamatta miehelle suunvuoroa. - Hänelle järjestely kuulemma sopisi ihan hyvin. Voisin aloittaa jo kuun vaihteessa, jos vain saamme hoidettua järjestelyt siihen mennessä.

- Minä en! Verna lopulta puuskahti. - Etkö ymmärrä, ei minusta vain ole kotiäidiksi. Jos et halua vieraita hoitamaan lapsiamme, niin jää sitten itse kotiin heidän kanssaan! Kyllä minä saan meille elannon hankittua.

- Hyvä on. Ryhdytään huomenna etsimään lastenhoitajaa.
*****

Niin, Joonas. Että joku voikin olla niin täydellinen! Joonaksen kanssa saattoi saada aikaan mielenkiintoisen keskustelun mistä vain, hän oli huomaavainen ja kohtelias, mutta silti tällä oli aina valmiina joku nokkela heitto Marian huvitukseksi. Joonas rakasti opettajan työtään ja hän oli siinä niin hyvä, että toisinaan Maria ei voinut kuin ihmetellä. Mirellakin sitä paitsi tykkäsi miehestä kovasti. Ja mikä parasta, tämä toivoi elämältä samoja asoita kuin hänkin: kaunista omakotitaloa vähän kauempaa kaupungin melskeestä (valkoiset lautaseinät, punainen katto ja suuri piha hedelmäpuineen ja kasvimaineen), avioliittoa (vasta sen jälkeen yhteinen koti) ja lapsia (kaksi tyttöä ja kaksi poikaa). He eivät sitä paitsi olleet vielä kertaakaan edes riidelleet! Jos tämä ei ollut rakkautta, niin mikä sitten?


Aaroa Mirella oli kieltäytynyt ajattelemasta. Ikävä kyllä päätös ei vain aina pitänyt kovin hyvin. Häntä ärsytti, että poika oli voinutkin olla niin välinpitämätön. Ei sillä, että Mirella olisi yrittänyt enää olla missään tekemisissä tämän kanssa! Silti hän toisinaan kuvitteli saaneensa Aaron kiinni kesken katseen ja sitten ajatus taas karkasi luvattomille teille.
*****

Ihan ensimmäiseksi mies päätti ottaa selvää, keillä puolueessa oli tällä hetkellä eniten vaikutusvaltaa. Ehkäpä heidän avullaan löytyisi ratkaisu. Oskaria itseäänkin inhotti tämä tällainen vaimon selän takana vehkeily, mutta toinen vaihtoehto olisi tunnustaa Vernalle kaikki. Sitä hän taas ei mitenkään voisi tehdä, koska olisi hyvinkin mahdollista, että sen jälkeen hän saisi sanoa hyvästit perheelleen. Hän oli kerran mennyt valitsemaan tämän polun, eikä siltä ollut enää takaisin kääntymistä.
*****

- Eiköhän se sinusta johdu, näkösi on varmaan heikentymässä, Maria naureskeli takaisin. - Odota hetki, niin käyn vielä hakemassa huivin mukaani varmuuden vuoksi.

Joonaksen huuto eteisestä herätti Marian takaisin ajatuksistaan.
- Löytyi! Nyt voidaan lähteä.

- Onko siitä todella jo niin pitkä aika? Maria hämmästyi. - Mihin kaikki päivät oikein ovat karanneet?
- Niin se aika rientää kun on rakastunut, mies lausahti ja tarttui Marian käteen. - Tiedätkö, viimeiset kuusi kuukautta ovat olleet elämäni onnellisinta aikaa. Sinä olet ihaninta, mitä minulle on koskaan tapahtunut, enkä voi kuin ihmetellä, miten oikealta kaikki tämä tuntuu.

- Ehkä ei, mutta kosinta on. Maria, tulisitko vaimokseni?

Aivan liian monta ajatusta tulvehti taas Marian mieleen kerralla. Joonaksen hymy, tämän kädet hänen ympärillään, huulet huulillaan... Mirella, mitä hän tekisi Mirellan kanssa... Valkea puutarhan ympäröimä puutalo... Joonas saattamassa häntä kotiin koulupäivän jälkeen... Hän saisi järjestää häät... Jostain Ernon kirjekin onnistui tunkeutumaan keskelle kaikkea.

- No en kai minä tällaista nyt vitsilläkään heittäisi, Joonas sanoi hämmästyneen oloisena. - Sinähän näytät ihan seipään nielleeltä. Ajattelin, että olisit reagoinut vähän toisella tavoin.
- Voi, anteeksi. Mutta kun, Maria veti henkeä, - en tosiaankaan arvannut, että haluaisit mennä naimisiin näin pian. Puoli vuotta on kuitenkin vielä hirveän lyhyt aika ja kun Mirellakin pitää ottaa huomioon... Minä tarvitsisin ainakin vähän miettimisaikaa.

*****

- Oskari Routajärvi? kuului naisen ääni hänen takaansa.

- Hyvää päivää. Teillä oli kuulemma jokin ehdotus minulle.
- Ehkä se on ennemminkin pyyntö, ainakin vielä tässä vaiheessa.
- Vai niin. No, antakaapa kuulua.

- Olette ymmärtänyt aivan oikein.
- Pyytäisin teitä käyttämään sitä valtaanne, jotta Verna Routajärvi ei pääsisi puolueen arvoasteikolla liian korkealle.

- Vaimo itse asiassa.
- Vaimo? Mitäköhän mahtaa vaimoparka olla tehnyt, kun te noin lähdette hänelle kostamaan.
- Verna ei ole tehnyt yhtään mitään väärää, Oskari kiirehti vakuuttamaan, mutta lisäsi sitten kuitenkin. - Hän vain on vähän turhan kunnianhimoinen.
- Ja sekö ei sitten sovi teidän omiin suunnitelmiinne?
- Minulla on omat syyni olla toivomatta sitä. Eivät aivan yhtä itsekkäät kuin mitä varmasti kuvittelette.

- Voisin tarjota teille rahaa, mutta se lienee turhaa. Ehkäpä teillä itsellänne on jokin ajatus mielessä.
- Saattaapa hyvinkin olla. Minä tarvitsisin luultavasti hyvää miestä eräässä projektissani. Mutta ei siitä sen enempää. Olisitteko valmis solmimaan sopimuksen ja tarjoutumaan käyttööni sitten, kun teitä tarvitaan?

Loppujen lopuksi Oskari oli kuitenkin valmis menemään pitkällekin suojellakseen perhettään.
- Olen.
*****
Solaniemeläiset saavat nyt jäädä selvittämään asioitaan seuraavaan jaksoon, sillä kuudes osa päättyy tähän. Kiitoksia kärsivällisyydestänne ja pahoitteluni hirvittävästä viivyttelystä (en kyllä uskalla mennä lupaamaan, että tahti tästä mitenkään muuttuisi).
Tällä kertaa haluaisin tiedustella teiltä inhokkihenkilöänne? Kuka hahmoista saa niskakarvasi nousemaan pystyyn tai nenän nyrpistymään? Ketä et kerta kaikkiaan voi sietää?
Loppuun vielä suuret kiitokset Annikaiselle, joka jälleen kerran jaksoi auttaa tämän tarinan kanssa!